Ismael Lo ennen ja nyt

Ensimmainen Ugandan viikkoni paattyi mallikkaasti maailmanmusiikin senegalilaisen megatahden Ismael Lon keikkaan Kampalan Serena-hotellissa. Matkavasymyksesta huolimatta tilaisuutta ei voinut jattaa kayttamatta, silla vaikka olen ostanut ensimmaiset Islmael Lon C-kasetit jo 80-luvun puolivalissa, en koskaan aiemmin ollut nahnyt maestroa livena. Mielenkiintoa lisasi nuori ugandalainen koransoittaja Joel Sebunjo, joka myos on saanut oppinsa Senegalissa.

Jos minulta kysytaan, senegalilainen mbalax on ehdottomasti maailman tanssittavinta musiikkia. Se ei liikuta vain jalkoja, vaan leviaa salakavalasti lantioon ja vatsanpohjaan ilman mitaan erityista opettelua. Tunnista toiseen jatkuessaan se luo yhteyden maapallon sisuksista alkavaan rytmivirtaan, joka sulautuu pikkuhiljaa tahtitaivaaseen. Ja vaikka mbalaxiin nyt ei nain lennokkaasti suhtautuisikaan, Ismael Lon suloaani paasee kylla oikeuksiinsa myos rauhallisemmissa rytmeissa.

Konserttijarjestelyt pakottavat kuitenkin pohtimaan globaalin populaarimusiikin viimeaikaista kehitysta. Lahes kolmekymmenta vuotta sitten, samoihin aikoihin kun musiikkikaupoissa alkoi yleistya musiikkikategoria nimelta world music, julkaisivat Roger Wallis ja Krister Malm tutkimuksensa pienten maiden musiikkiteollisuuden kehityksesta (The Music Industry in Small Countries , 1984). Siita keskeisimpana mieleeni on jaanyt, kuinka kansainvaliseen maineeseen kohoavien etnomuusikkojen ja heidan paikallisen yleisonsa suhde pikkuhiljaa etaantyy. Kun sahkoiset instrumentit ja muu mukana roudattava kama lisaantyy ja esiintymislavat kasvavat,  lippujen hinnat karkaavat alkuperaisen yleison kasista ja musiikki irtoaa juuriltaan. Nain on kaynyt Dakarin pihabaareissa aloittaneille Ismael Lolle, Yossou N’Dourille  ja lukuisille muille.

Musiikkiteollisuuden kaupallistuminen ja globalisoituminen konkretisoitui myos Kampalan huippuhotellin puolityhjassa konserttisalissa. Paikalla oleva yleiso oli enimmakseen ex-patriootteja ja Ugandan hyvinvoivaa keskiluokkaa, silla 70.000 shillingin lipulla tavallinen kansalainen maksaa helposti viikon ruokalaskunsa.

Kuudettakymmenetta kayvalla maestrolla oli vaikeuksia saada yleiso mukaan ja taputusharjoitukset piti aloittaa kerta kerran jalkeen uudelleen. Onneksi muusikon huumorintaju ja leppoisa asenne ei  pettanyt, ja loppua kohti homma hoidettiin suvereenisti kotiin.  Kaukana oli silti nuoruuteni aamukuuteen jatkuneiden senegalilaisjamien tunnelma, joissa yleiso osallistui esiintymiseen vahintaan yhta paljon kuin soittajat itse.

En kaipaa takaisin aikaan, jolloin musiikin raja-aitoja pidettiin keinotekoisesti ylla ja kaikenlainen tyylien sekoittaminen oli rienausta. Painvastoin, musiikin sekamelska ja fuusioiminen on rikastuttanut maailmaa yhta paljon kuin ihmisten, tavaroiden ja ajatusten liikehdinta rajojen yli yleensakin. Mutta kaipaan pienempia konserttisaleja, halvempia lippuhintoja ja oikeutta musiikkiin kaikille.

Oli kyseessa Tampere-talon juhlasali tai Kampalan Serena-hotelli, yleiso joutuu usein maksamaan nautinnosta liikaa. Sita paitsi naita taiteen temppeleita ei ole rakennettu osallistuvalle yleisolle, jonka mielesta Omara Portuendon, Ismael Lon tai edesmenneen Cesaria Evoran kaltaisten muusikoiden konserteissa ei kuulu ponottaa kravatti kaulassa vaan pitaa hauskaa.

Onneksi Ismael Lon konserttituloilla saatiin edes jotain muuta hauskuutta maailmaan. Sen tuotto luovutettiin nimittain ugandalaisen lastensairaalan hyvaksi. Ja tanssimaankin paastiin hyvaksi lopuksi.